Helena Sinervo

In English
Helena Sinervo

Helena Sinervo

Synnyin 17.2.1961 klo 05.00, koska varhainen lintu.
Opin tappelemaan, koska neljä isoveljeä.
Itkupilli, koska karjalainen äiti.
Istuin puun latvassa tai katolla, koska voima ja näköalat.
Luin Aku Ankkoja, Tex Willereitä, Kafkaa ja Dostojevskia.
Soitin, kirjoitin, harrastin lintuja, urheilin.
Suoritin ylioppilastutkinnon Sammon yhteislyseon lukiossa ja musiikkioppilaitoksen pianonsoitonopettajan tutkinnon Tampereen konservatoriossa.

Siirsin tomumajani Helsinkiin, koska hajurako ja yliopisto. Elätin itseni opettamalla pianonsoittoa. Parin vuoden kuluttua ankkuroiduin yleiseen kirjallisuustieteeseen ja hyvästelin musiikkitieteen, jolla olin päässyt sisään. Aloitin kirjoittajalinjalla Kriittisessä korkeakoulussa. Ajauduin NVL:n toimintaan mukaan 1990-luvun taitteessa, koska Ryhmä 1992 -antologia.

VUOSI PARIISISSA 1992-1993, koska Julia Kristeva, Yves Bonnefoy, Jacques Derrida ja Hélène Cixous. Paras löytöni oli Edmond Jabès (1912-1991).

Pariisin jälkeen peräydyin tukikohtaani Helsinkiin, koska gradu. Esikoisrunokokoelma lukemattomiin ilmestyi (1994). Sain kutsun International Writing Programiin Iowan yliopistoon (1994), koska mäihä.

Sininen Anglia (1996), Pimeän parit ja Elizabeth Bishopin Matkakysymyksiä (1997) putkahtivat painosta.

Tein kuukausien pituisia matkoja Berliiniin, Pariisiin ja muualle. Koin rakkauksia, riutumisia, hullaantumisia ja jäähyväisiä. Poikalapsi syntyi (1998), koska elämä. Kokemus kanavoitui Ihmisen kaltaiseen (2000), joka palkittiin Tanssiva karhu -runokirjapalkinnolla. Silja Hiidenheimo tilasi minulta Eeva-Liisa Mannerin elämäkerran. Siinä vaiheessa mielessäni oli esseistinen teos tyyliin Aleksis Stenvallin elämä.

Senttailin kriitikkona ja esseistinä Nuoreen Voimaan, Aamulehteen, Helsingin Sanomiin ja Parnassoon. Suomensin Yves Bonnefoylta valikoiman Douve puhuu (2002). Tutkin runomittojen mahdollisuuksia ja julkaisin Oodeja korvalle (2003).

Vuoden 2003 aatonaattona rekisteröin parisuhteen, koska realismi. Helmikuussa 2004 vietin ylivertaisen residenssijakson Visbyssä Itämeren Kirjailija- ja Kääntäjäkeskuksessa. Kirjoitin siellä suurimman osan Runoilijan talossa -romaanista (2004) sekä runoteoksen Tilikirja (2005).

Syyskuussa 2004 puoliso hankki minulle koiran, juuri sitä rotua mistä olin sanonut, että ei missään tapauksessa: belgianpaimenkoira Simo, malinois. Se oli upea tyyppi, mutta vei 85% energiastani.

Sain Finlandia-palkinnon, ja Mannerin serkut nousivat koloistaan. He ilmestyivät paikalle, missä ikinä esiinnyin.

Elämällä oli tarjota menetyksiä: kaksi veljeä 2003 ja 2004, isä 2006 ja äiti 2007.

Stéphane Mallarmén Nopanheitto (2006) sai suomenkielisen hahmon. Jotkut suuttuivat esseestä, jonka kirjoitin sen saatesanoiksi, koska totuus. Kävin Pikonlinnassa tapaamassa kuolevaa isääni, mistä kirjoitin Visbyssä keväällä 2007 omaelämäkerrallisen sukuromaanin ensimmäisen raakaversion työnimellä "Perilliset".

Kirjoitin runosarjan säveltäjä Riikka Talvitien radiofoniseen teokseen Villa Karossa Beninissä alkuvuodesta 2006, missä osallistuin käännösseminaariin Nimrodin, Gabriel Okoundjin ja Jyrki Kiiskisen kanssa. Se oli alku proosarunoelmalle Täyttä ainetta (2007). Samoihin aikoihin ilmestyi myös lastenrunokokoelma Akuvatus ja muita härveleitä & otuksia (2007). Teoksen kuvitti Pia Westerholm.

Tyttölapsi syntyi joulukuussa Lucian päivänä (2007), koska valo.

Olin jo pitkään kaavaillut kirjoittavani seksuaalisuutta ja filosofiaa yhdistelevän taidemaailmaa käsittelevän parodian, romaanin ranskalaiseen tyyliin. Huumorinsa ansiosta Tykistönkadun päiväperho (2009) piti minut virkeänä, vaikka äidin kuolema ja valvottava vauva.

Teimme pienen perheeni kanssa vuoden 2010 alussa kahden kuukauden matkan Australiaan Melbourneen ja Sydney'in. Siellä syntyivät monet Väärän lajin laulut (2010), josta sain toisen Tanssiva karhu -palkinnon.

Kirjoja ilmestyi tasaiseen tahtiin, koska työmyyrä: Valitut runot (2011) ja huuhtoutumia (2011), suomennosvalikoima Agneta Enckellin runoutta.

Työhuoneellani Villa Kivessä kävin läpi vanhoja luonnoksia, ja löysin valloittavat satuhahmot, monta kymmentä sivua tekstiä. Hassu Hovirunoilija, Prinssi Ahava, Kuningatar Caramella, Jakke Viilee, Possu Timangi ja Hodari-varis olivat saaneet alkunsa jo vuoden 1998 syksyllä, kun poikani oli aivan pieni. Piti keksiä juoni, koska jännite. Syntyi Patarania-sarja: saturomaanit Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (2012) ja Prinssi Ahava ja valtaistuimen salaisuus (2013).

Vuoden 2012 syksyllä tein lyhyen reissun Haapsaluun: syyssateet, suru ennalta aavistetusta erosta, linnut, onkivat ukot, Gustav Mahler, kylpyläkaupungin lähes tyhjät kahvilat ja kadut. Purskahti ensi versio Avaruusruusuista (2014), koska flow.

VUOSI BERLIINISSÄ (2013-2014) oli rankka eron vuosi, mutta Hattuhyllyksi ristimäni ullakkoasunto Charlottenburgissa oli paras paikka toipua, lääkityksenä Berliinin upeat konsertit.

Palattuani Helsinkiin jatkoin jo 2007 aloittamaani omaelämäkerrallista fiktiota ja faktaa yhdistelevää sukuromaania. Siitä kehkeytyi Armonranta (2016). Kesällä sain hienon työhuoneen, jota kutsuin Kruununhaan mankeliksi. Siellä aloin kirjoittaa runoja esineistä: lämpöpatterista, rikkaimurista, polkupyörästä, repusta, valkoiseksi maalatusta betoniseinästä. Halusin avata aistimukset ja havainnot, sulautua niihin, meditoida.

Se onnistui, koska ihme, koska kieli: Merveli (2018).