HELENA SINERVO
Ajatuksia runoteoksistani








Valitut runot (2011, WSOY) oli aluksi pelottava tehtävä. Miten irrottaa runoja yhteyksistään, jotka olin alunperin suunnitellut ristivalottamaan kokoelmien teemoja, vaihtamaan tunnelmaa ja tempoa kokoelmien sisällä? Ryhdyttyäni työhön innostuin tehtävästä ja pelot haihtuivat.

  

Valikoima sisältää runoja kaikista kahdeksasta aikuisille kirjoittamastani kokoelmasta. Teoksen laadinta on muistuttanut minkä tahansa kokoelman viimeistelytyötä. Olen levittänyt runot eteeni lattialle ja kokeilemalla selvittänyt, missä järjestyksessä ne toimivat parhaiten.









Väärän lajin laulut (2010, WSOY) sai alkusysäyksen, kun selasin Darwinin linnut -nimistä divaripinoon joutunutta teosta. Se kertoi Galapagos-saarten maasirkkujen parissa tehdystä evoluutiotutkimuksesta, sai minut täysin pauloihinsa eikä kirja päätynytkään antikvariaattiin.

   

Runokokoelmani nimeen, mottoon ja yhteen runoonkin päätynyt havainto kertoo kaktussirkusta, joka on oppinut fortis-lajin laulun omansa sijaan. Aikuisena sirkku houkuttelee väärän lajin koiraita reviiritappeluihin ja väärän lajin naaraita pariutumis-puuhiin.

   

Useimmat naaraat hylkäävät puolisokandidaatin nähtyään sen lähempää. Mutta toisinaan sadekausien yltäkylläisyydessä se kelpaa, ja pariskunnalle syntyy hybridijälkeläisiä. Koska sana ”laji” tarkoittaa myös kirjallisuuden lajia sekä joissakin halveksivissa sanonnoissa moraalista laatua ja tyyliä (vrt. ”vai että sen lajin naisia”), kokoelman nimi on monitulkintainen.









Täyttä ainetta (2007, WSOY) on saanut inspiraationsa kolmesta lähteestä: tiibetinbuddhalaisuudesta, mustista neliöistä sekä pyrkimyksestä uudistaa proosarunoa lajina. Tämän kirjan syntyvaiheissa vuonna 2006 luin Sogyal Rinpochen Tiibetiläisen kirjan elämästä ja kuolemasta sekä Tiibetiläisen kuolleiden kirjan.


Kazimir Malevichin (1879 – 1935) Musta neliö on yksi modernin maalaustaiteen ikoneista. Näin Malevichin mustia neliöitä EMMAssa näyttelyssä, jossa oli muitakin venäläisiä 1900-luvun alun avantgardisteja. Näyttelytekstien joukosta jäi mieleeni sitaatti Malevichin kirjoituksesta. Siinä sanottiin, että neliö on peräisin Jumalalta, koska se on ainoa muoto, jota ei löydy luonnosta. Sen toistamisen maalauksesta toiseen on täytynyt merkitä kuvataiteellista meditaatiota, eräänlaista rukousta.

   

Ajattelin, että runokirjassa voisin toistaa neliöt tavalla, joka ylittäisi maalaustaiteen kaksiulotteisen pinnan. Jos kirjan neliöillä olisi yhteinen keskipiste, isommat neliöt häämöttäisivät aina pienempien neliöiden reunoilta sivun lävitse. Näin meditaationi ”Jumala” ikään kuin emanoituisi koko kirjan lävitse yhdestä pisteestä ja saisi aikaan tilallisesti koetun ”Pyhän Kirjan”.


Kolmas idea on teoksen kirjoittaminen proosarunoelmaksi, jonka erillisten runojen nimet muodostavat oman ajatuksellisen kokonaisuutensa. Runojen nimistä syntyvä runo ikään kuin soi omana pitkänä ja hitaana melismanaan kaikkien runojen yllä. Lopussa se kertautuu, kun lukija huomaa, että sisällysluettelo onkin runo.   

   










Tilikirja (2005, WSOY) syntyi lomittain Runoilijan talossa -romaanin kanssa. Sain siihen idean, kun luin ruotsalaisen zenbuddhalaismunkin haastattelua lentokoneessa matkalla Visbyhyn. Olin hiljattain menettänyt auto-onnettomuuden seurauksena toiseksi vanhimman neljästä veljestäni. Löysin buddhalaisen viisaan mielikuvasta tasapainottavan kumppanin sisäisille keskusteluilleni.


Jospa kirjoittaisin Saarikoskesta kehkeytyvässä tunnustuksellisen puherunon perinteessä omaelämäkerrallisen kokoelman, johon sisäiset keskustelut pääsisivät mukaan? Jospa antaisin Visbyn meren ja raunioiden tulla osaksi mieleni ja runojeni maisemaa? Kun kerran kirjoitan ajallisuudesta ja kuolevaisuudesta, jospa antaisin jokaisen hetken ja Pyhän Marian kirkon puolen tunnin välein kuuluvan kellonläppäyksen kaikua runoissa?


Kun vajaan vuoden kuluttua menetin toisenkin veljen, tulin uudelleen Visbyhyn kirjoittamaan uusia runoja. Tilikirja on kaiken sen tulos.









Oodeja korvalle (2003, WSOY) on siinä mielessä Pimeän parien rinnakkaisteos, että myös tässä teoksessa huomio kiinnittyy runon korvalle kuultaviin piirteisiin: rytmiin, mittaan ja kielen toistuviin elementteihin. Kokoelma ei kuitenkaan pyri toistamaan olemassaolevia mittoja vaan kehittämään uusia. Näin kokoelmassa on esimerkiksi lehtopöllön soidinlaulun (tyyliteltyyn) mittaan kirjoitettu runo, jonka jokainen säe sisältää neljä tavua.

   

Ihmisen kaltaiseen viittaa se, että ihmiset ja eläimet kertovat jotakin toisistaan. Jo moton Descartes -sitaatti kehottaa lukijoita leikkauttamaan sydämen joltakin isolta eläimeltä jolla on keuhkot, koska se on jokseenkin samanlainen kuin ihmisen sydän.


Muistan, että Oodien syntymisen aikaan minua loukkasi hurja eriarvoistumiskehitys, jolle ei näy loppua. Mietin, miten runoilija voisi osallistua muuttumatta paasaavaksi tendenssirunoilijaksi. 









Ihmisen kaltainen (2000, WSOY) alkoi syntyä, kun luin kiehtovan juutalaisen tarinan Berliinistä löytämästäni Micha Josef bin Gorionin teoksesta Sagen der Juden zur Bibel. Teksti kertoo vuorilla asuvasta eläimestä, joka muistuttaa kaikin tavoin ihmistä, puhetta myöten. Sen navasta tosin roikkuu nuora,  joka imee ravintoa syvälle maahan ulottuvasta juuresta. Kuka erehtyy nuoran rajaamaan kehään, eläimen laidunalueelle, tulee heti raadelluksi. Metsästäjät koettavat osua napanuoraan, sillä jos se katkeaa, eläin vaipuu kuolleena maahan.


Tuossa tarinassa minua inspiroi kaksi asiaa. Ensinnäkin metsästäjät tappoivat ja söivät lähes kaltaisiamme, vain hieman erilaisia olentoja. Nämä puhuvat olennot ovat tarinan mukaan eläimiä sen vuoksi, että ne elävät luontaistaloudessa napanuoralla kiinni maassa. Vasta vapaus liikkua ja tehdä muutakin kuin syödä, tekee ihmisestä ihmisen. Luin kertomusta yhtenä patriarkaatin oikeuttamistarinoista, joita useimmissa kulttuureissa on.


Olin niihin aikoihin leikannut napanuoran ja kylvettänyt lapsen, kokenut saman kuin hanhet nähdessään munasta kuoriutuvan poikasen: leimautunut. Siitäkin syystä napanuora ja kaikki mihin se liittyy, oli muuttunut merkitykselliseksi.

  

   

          



                                                                     

        


Pimeän parit (1997, WSOY).  Kolmannen runoteokseni taustatöinä tein syväsukelluksen vanhaan runoperinteeseen eli Kalevalaan sekä mitalliseen runouteen ja vanhoihin tekijöihin Ovidiuksesta Vergiliukseen. Minua kiinnosti se, miten toisto saa aikaan muotoa ja kokemuksen mitallisuudesta. Toisto voi olla lauserakenteen toistoa tai korollisten ja korottomien tavujen vuorottelun säännöllisyyttä tai jonkin sisällöllisen elementin toistoa. Teos koostuu laululyriikasta sekä myyttisistä roolirunoista, kuten ”Aeneas Helsingissä” tai ”Teiresiaan nautinto”.


  







Sininen Anglia (1996, WSOY) Ennen kuin kirjoitin toisen runoteokseni, olin lukijana siirtynyt kotimaisesta perinteestä ulkomaille. Olin innostunut esimerkiksi egyptinjuutalaisesta Ranskaan emigroituneesta runoilijasta Edmond Jabèsista, josta tein myös yleisen kirjallisuustieteen pro gradu-työni. Erityisesti minua kiinnostivat hänen kirjaa koskevat ajatuksensa ja kabbalismiin liittyvä kirjainmystiikka.


Halusin murtaa modernistiselle runoteokselle tyypillisen yhtenäisyyden ihanteen, ja kirjoitin teokseen viisi toisistaan tyylillisesti poikkeavaa sikermää. Viljelin jonkin verran myös omaa kirjainmystiikkaani, jossa ilmiöiden ”suru” ja ”sumu” välillä vallitsee sukulaisuus, koska niihin viittaavissa sanoissa on vain yhden kirjaimen ero.

  








lukemattomiin (WSOY, 1994) Esikoisteoksessani näkyy, millaisin harjoituksin opettelin runoilijan työkalupakin käyttöä ja täyttöä: pastissien eli tyyliharjoitusten avulla. Olin käynyt läpi koko uljaan modernistisen perinteemme sorvaamalla runoja Mannerin, Rekolan, Haavikon, Saarikosken, Tiihosen, Turkan ja monen muun taiturin tyyliin. Olin tietysti analysoinut jokaisen esikuvani runoluomukset viimeistä leikkausta ja ompeletta myöten.

  

Sivu sivulta rakentuu runoilijan – tai laulajan – identiteetti ja flyygelille jätetään jäähyväiset. Lapsuuden villi energia ja toisaalta hauraus ovat läsnä, myös siinä miten rakkausrunojen luontoaistimukset virittyvät. Teoksessa on kehitetty monia erilaisia rakenneratkaisuja lyhyistä, säkeiden monitulkintaisuutta hyödyntävistä runoista pitkiin ja poljennollisiin puherunoihin.