HELENA SINERVO
Runoja

tämä on minun ruumiini,

ottakaa ja syökää,

tämä on minun hattuni,

ottakaa ja

painakaa päähänne

ja heittäkää naulakkoon,

tämä on minun taloni,

ottakaa ja asukaa

ja purkakaa,

tämä on minun matkani,

ottakaa ja kulkekaa

ja erotkaa ja palatkaa,

tämä on minun toistoni,

ottakaa ja toistakaa

ja jatkakaa,

tämä on minun tämäni,

ottakaa tämä tämä

ja pureskelkaa ja nielkää

ja sylkekää

ja tämätkää


(lukemattomiin, 1994)


***


Kuka unta seuratessaan liekkimetsään eksyy?

Kuka luolaan teljettynä kultaluoteja itkee?

Kuka päättömänä mustaa kujaa juoksee, kuka kädettömänä.

Kenen laiva verta rahtaa, kenen purje verestä kudottu.

Kenen sydän avattuna kourallinen hiekkaa on?

Kenen silmä jauhettuna täyttää tuhkakaukalon?

Kenen siipipuoli-lintu kuuhun saakka lentää?

Kuka suussaan lasta kantaa, kenen hampaat siementävät.

Kuka kätensä sytyttää ja sanoo: ”Minä olen valo.”

Kenen unta seuratessaan liekki metsään eksyy?


(Sininen Anglia, 1996)


***


NEULANEN


Ikä kuluu etsimiseen, kuluu tupakka

eikä jälkeäkään näy. Joskus se kuitenkin

välähtää sekunnin murto-osan

kirkkaana hehkuna: sumea, roihuava meri

tuntemattomissa silmissä. Sitäkö

te väistätte, räystäältä putoavaa lunta,

kun yhdessä kierrämme aurinkoa?

Sinä sanot noita hetkiä ikuisuudeksi,

minä rakkaudeksi, hän yksinäisyydeksi.

Vielä joku huokaisee "kauneus"

ja suree, että se jäi näkemättä.

Yhdessä neulasessa koko metsä.


(Pimeän parit, 1997)


***


RAKENNUKSELLA


Rakennetaanko tähän vanhustentalo?

Minä kysyn kun minusta on hyvä

ettei tarvitse muuttaa kauas,

ja te näytätte niin kuin tietäisitte

vastaukset kaikkiin kysymyksiin,

istutte lapsi sylissä nostokurkea katsellen.

Äkkiä se siitä nousee, yks kaks, puhuuko hän jo?

Minun poikani istui aina valkealla sohvalla,

vihreissä vaatteissa valkealla sohvalla,

oikein kuuli kuinka ruoho kasvoi sormenpäistä,

ei sitä voinut katsoa, ja kun katsoi,

se paikka oli jo tyhjä.


(Ihmisen kaltainen, 2000)


***


SHIBBOLET


Olen etsinyt salasanaa

joka avaisi tiedostot

ja pelastaisi henget

kuin Gileadin ässä,


mutta löydän vain kiviä jotka

parkuvat virran partaalla,

kivien päältä lunta,

lumesta avainlapsen,


ja se lapsi on kieltä vailla,

pelkät hampaat ja leukaluut

imevät peukaloa

ja tietävät sen sanan.


(Oodeja korvalle, 2003)


***


Isä sanoi ettei tytöstä voi tulla lääkäriä,

vaikka itse kävi naislääkärillä

pohjukaissuolen pulputusta tutkituttamassa.

Hänessä ei ole koskaan ollut mitään sairautta,

ei ainuttakaan loukkaantumista

lukuunottamatta sitä yhtä kertaa, jolloin hän

100 m:n juoksukilpailussa reväytti jalkansa

ja klinkkasi viimeisenä maaliin;

veljeni istui katsomossa ja häpesi.

Tähystettiin, otettiin koepaloja,

syöpä kukin vuorollaan suljettiin pois.

Isä sanoi etteivät lääkärit, ”akat sem paremp

ko miähetkä mittän tiä, pers senko napsa”.

Kaikessa oli oikeassa, melkein, ja minäkin nyt

sanoilla tähystän, otan koepaloja ja suljen pois

juuri mitään tietämättä.


(Tilikirja, 2005)


***

                                                                                                                       

                                                                                                     pakopiste,


Hän juoksee veden ja maan rajalla jota aallot tamppaavat, hän juoksee kaltevaa pintaa vinottain kohti aamuaurinkoa, hän juoksee ohi mustan emakon ja katselee miten se nostaa kärsänsä ylös kuopasta, vilkuilee epäluuloisin silmin ja säntää nisät vaappuen harjanteen yli turvaan, hän juoksee ohi vesille lähtevien kalastajien, yhdestä puusta veistettyjen veneiden jotka odottavat suuren aallon nostetta, hän juoksee veden ja maan rajalla, ja hiekka kihisten ravut vipeltävät hänen edestään kuin jahdaten vetäytyviä maininkeja, kyyristyvät, tarrautuvat hiekkaan kun aallot lyövät niiden yli, kahlaajat kipittävät nokka kohti ulappaa ja hyppäävät mainingin alta siivilleen, hän juoksee sukkasillaan vesirajassa, hiki peittää jokaisen hänen ihonsa pisteen ja hän kääntyy takaisin, hänen jalkansa vatsansa selkänsä kätensä päänsä juoksevat takaisin kohti lähtöruutua, katsokaa, hän on hyvin pieni nyt, pieni hajonnut täplä joka sulautuu hiekkaan.



(Täyttä ainetta, 2007)


***


PINGVIINIPARAATISSA


Meri rykäisi sen rantaan kymmeniä metrejä muusta laumasta vasemmalle,

imaisi takaisin hyökyihin kuin olisi kerännyt sylkeä valtavaan kitaan,

rykäisi taas, ja lintu ryömi esiin meren hetuloista levien yli

ja kohottautui rantahiekalle, horjahti pari askelta.

Valonheittimet sokaisivat sitä, sen räpylä haparoi, petti,

muut vaelsivat jo tarmokkaissa jonoissa pesilleen,

joista kuului poikasten piipitystä.

Koko ranta vaelsi ja piipitti, pensaat, hiekkatöyräät,

ruohotupsut kahisivat kun pingviinit pitkän kalastusreissun jälkeen

suuntasivat pesilleen ruokkimaan jälkeläisiä

ja lujittamaan kiintymyksen siteitä.

Paitsi se yksi joka ei tiennyt mihin suuntaan lähteä

vaan seisoi katsomon edessä ja toljotti sokaistuneena yleisöä

kuin vuorosanansa unohtanut filmitähti,

Jack, Meryl, Humphrey, keitä niitä nyt on.


Kettu sen siitä nappaa, jos se tuohon jää,

minä hätäilin, oli kyse vain muutamista sekunneista.

Mene mene, minä hoputin ja katselin sen evämäisiä, lerpattavia siipiä,

kun se seisoi kilvettä edessämme, vieraaseen elementtiin heitetty

voittamaton uimari hoippui nyt siinä hovikelpoisuutta vailla.

Tsemppiä, Jack, minä kuiskasin, mene nyt mene!

Olet ikäloppu mutta niin on koko länsi.


Maisema kumpuili iltataivaan alla, maiseman kuoro

(se kreikkalainen!) liikehti, loitsi ja manasi,

ja eikö mitä, mistä lie merten jäämistöistä herahti tippa

elvyttävää eliksiiriä pingviinin nokalle,

otus rutisti viimeiset voimansa ja jatkoi taaperrusta

pimeällä, äärettömällä rannalla.


(Väärän lajin laulut, 2010)