Helena Sinervo

In English

Armonranta

Romaani WSOY, 2016
ISBN: 978-951-0-41433-0
Osta kirja

Romaanin alussa Helena-niminen kirjailija saa kutsun tapaamaan kuolemaisillaan olevaa isäänsä. Muutamaa vuotta aikaisemmin Helena on saanut isältään salkun, joka sisältää oikeudenkäyntipöytäkirjoja sodanjälkeisiltä vuosilta 1945-1949, isän äänittämiä C-kasetteja sekä Helenan isoisän päiväkirjan ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Näistä "dokumenteista" ilmenee Preussin armeijassa palvelleen paperi-insinöörin ja Helenan isänäidin sekä heidän perillistensä omalaatuinen rakkaus- ja kostotarina, jolla on ollut arvaamattomat vaikutukset suvun ihmissuhteisiin. Lue näyte teoksesta!

Tekijältä:

Armonrannan syntyprosessi on tavattoman pitkä, 15 vuotta ellei enemmän. Se on fiktiivistä ja dokumentaarista aineistoa yhdistelevä sukuromaani neljässä polvessa noin 100 vuoden ajalta. Tarkoitukseni oli tuoda siinä esiin paitsi perherakenteiden ja naisen aseman muutos, myös väkivallan ja hylkäämisten ylisukupolvinen perintö, johon vain armo voi olla vastaus. Koska näkökulmia on monta ja jokainen kertoja värittää tahtomattaankin totuutta, halusin kehittää uudenlaisen kerrontatekniikan: upottaa tarinat repliikkeihin, jolloin niillä on kertojan lisäksi kuulija.

Joskus 2001 tai 2002 sain isältäni vanhan ja hapertuneen A4-kokoisen ruskean kirjekuoren täynnä oikeuspöytäkirjoja sekä niiden kopioita. Sen ympärillä oli punainen kumilanka, sekin hapertunut. Isä ojensi kuoren minulle ja sanoi: "Kirjota tuast joskus jottai, romsku tai näytelmä. Snää ko osaat... Sitko mnuu ei enää ol olemas." Olin hämilläni, sanoin kai että joo, yritän.

Luin paperit kotimatkalla junassa. Ne käsittelivät oikeudenkäyntiä, jossa isäni vaati aviolapsen asemaa ja perintöä biologisen isoisäni insinööri ja jääkärimajuri Kalle Iivari Hyppölän kuoltua jatkosodan viimeisinä päivinä. Papereissa kerrotut tarinat herättivät mielikuvitukseni jo senkin vuoksi, että oikeudenkäyntiin Tampereelle oli saapunut todistajia Raumalta ja Jämsänkoskelta, rutiköyhiä ihmisiä, joiden nimi ja titteli olivat jotakin sellaista kuin Kapteeni Veneen leski, koneporari Raudan leski tai huvilanomistaja Mäntyranta. Henkilökaarti toi mieleen lapsuuteni Mustan Pekan kortit.

Hyppölästä oli sisällissodan jälkeen kehkeytynyt veljensä perustaman tamperelaisen paperipussitehtaan teknillisten ja kaupallisten asioiden johtaja sekä äärioikeistolainen seikkailija. Lainasin Pasilan kirjastosta jääkärimatrikkelin, mistä ensimmäistä kertaa näin isoisäni – isäni siittäjän – kasvot. Ne muistuttivat erityisen paljon yhtä veljistäni. Tuo Preussin armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa ja sen jälkeen sisällissodassa ja heimosodissa taistellut henkilö, joka vapaa-ajallaan kunnostautui muiluttamalla sosiaalidemokraatteja ja valtaamalla työväentaloja, oli siis epäilemättä geneettinen sukulaiseni. Isäni voitti oikeudenkäynnin korkeinta oikeutta myöten, joten siitä minulla oli myös oikeuden päätös. Se kaikki oli hieman hämmentävää. Kotona isän isästä puhuttiin madalletulla äänellä, Rauman-mummon häpeätahrasta. Päätin säilyttää romaanissa oman nimeni mutta antaa muille henkilöille fiktiiviset nimet korostamaan sitä, että he ovat mielikuvituksen tuotetta. Tapahtumilla on silti pohjaa todellisuudessa.

Kesti vielä kauan ennen kuin todella aloin kirjoittaa aiheesta. Sain loka-marraskuun vaihteessa 2006 puhelun Pikonlinnan sairaalasta Kangasalta. Sain kuulla, että isälläni oli todettu nopeasti etenevä pienisoluinen keuhkosyöpä, ja hän kuolisi pian. Lähdin seuraavana aamuna silloisen puolisoni ja koirani kanssa autolla Kangasalle tapaamaan isääni. Kohtaamiset hänen kanssaan olivat kauniita, ne painuivat lähtemättömästi mieleeni. Yövyimme Näsijärven rannalla paikassa, joka kovasti muistuttaa romaanissa kuvattua Armonrantaa. Matkan aikana raivosi kaikkien aikojen hurjin lumimyrsky, lunta satoi yhden vuorokauden aikana miltei polven korkeudelle. Tuuli ryöpytti lunta lähes vaakasuoraan, löi kasvoille niin kipeästi että oli kuljettava selin. Auraamattomilla teillä tuntui kuin olisi ajanut perunapellolla.

Kotiin palattua tuli sellainen olo, että siitä reissusta minun tulisi kirjoittaa, se oli kaunista ja arvokasta. Kirjoitin romaanin ensimmäisen version jo keväällä 2007 Visbyn kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa, missä olin kirjoittanut myös kaksi edellistä kirjaani. Se versio oli kuitenkin luurankomainen ja draamallisesti vailla jännitettä. Jätin sen pöytälaatikkoon hautumaan. Tarvittiin vielä monta versiota väliin, monta vuotta aikaa ja elämäntapahtumia ennen kuin Armonranta näki päivänvalon lopullisessa muodossaan. Edelleen tuo automatka Helsingistä Pikonlinnaan ja Armonrantaan on romaanin kehys, se kerrotaan on the road, mihin kaikki sisältyy ja niveltyy.

Lue näyte teoksesta!

Helena Sinervo: Armonranta