Merirequiem

Helena Sinervon runokokoelma on aistikas sielunmessu merelle ja riepotteleville tunteille. Runojen meri on sekä suojelukohde että eroottisen rakkauden elementti, vaahtoisa alkuperämme ja muovittunut ääretön. Samalla meri on tuttumme, aistein koettu ja kujeileva. Runoteos rakentuu klassisen sielunmessun, requiemin, eri osastoille, mutta Sinervo leikkii rakenteella. Musiikki tuntuu fyysisesti runoissa: vesi eri muodoissaan nuolee ja hyväilee, liikuttelee tavuja ja luo uutta. Kihelmöivän kaunis kokoelma katsoo rohkeasti kohti rakastumista, se kuljettaa ihmistä luonnossa, puiden ja veden syissä, ”vaeltaa hajaantuneessa molekyyliparvessa, häikäistyneenä, väistellen tiiran valkeita äkkisyöksyjä”.

Tekijältä

Merirequiemin syntytaustaan liittyy voimakas rakastuminen, hulluuden ja hullaantumisen muoto. Koska olosuhteet olivat mahdottomat, tein niin kuin runoilija tekee ja pelastauduin kirjoittamiseen. Halusin kuvata tarkasti, millaista on kierrellä kaipauksensa ympärillä pystymättä keskittymään, millaista on, kun melkein ratkeaa liitoksistaan. Jokainen aistimus tai havainto – oli se sitten näkymä merelle tai taustalla kohiseva ruovikko, tuulen kosketus iholla tai mesiangervon tuoksu – tuntui rakastetun läsnäolona ja hengityksenä. En tarkastellut runoissa luontoa ihmiskeskeisesti, vaan sanallistin hullaantumista luontokeskeisesti, elementtien rajattomassa liukenemisessa toisiinsa. Petrarca kirjoitti sonetissaan Lauralle ”pace non trovo”, en löydä rauhaa. Halusin kirjoittaa, miltä tarkkaan ottaen näyttää, kuulostaa ja tuntuu, kun ei löydä rauhaa.

Halusin myös kirjoittaa luonnosta sellaisena kuin se on, rehevöityneestä ja muoviintuneesta merestä. Myytin mukaan rakkauden jumalatar syntyi meren vaahdosta ja sellaisena taide meren useimmiten esittää: huikaisevan kauniina, vapaana ja itseriittoisena. Meri on niitä kaikkia, muovipedillä makaava kuollut ruumis ja autereessa kimmeltävä ylivertainen taideteos.

Runous ei koskaan palaudu tunteeseen tai kokemukseen, josta se saa alkunsa. Valmis teos on siivilöitynyt niin monien esteettisten näkökulmien, etäännytysten ja kirjoittamisen tekniikoiden lävitse, että alkuperäisestä tunnekokemuksesta jää jäljelle vain rippeet.

Lamput kuin meduusat
liehuvat tuulessa
joka nuolee minua