Merveli

Helena Sinervon yhdestoista runoteos syntyy tarkoista havainnoista, kun runoilija keskittyy siihen mikä useimmiten sivuutetaan: pyörän lokasuojaa peittävään siitepölyyn tai betoniseinässä tuntuviin epätasaisuuksiin. Ja niiden muuttumiseen joksikin muuksi. Lue näyte teoksesta!

Tekijältä:

Mervelin alkusysäyksenä pidän tietoista yritystäni meditoida runoja kirjoittaen. Kysyin itseltäni, miksi me oikeastaan näemme ja koemme suhteellisen vähän, kun kuljemme ympäristössämme mielessä arkiset asiat ja kohtaamamme ihmiset. Jos oikeasti katsomme esimerkiksi työhuoneen seinää, siinä näkyy vaikka mitä: varjoja, heijastuksia, tahroja, läiskiä, epätasaisuuksia, valon kaistaleita. Niitä emme kuitenkaan näe, näemme vain seinän, itsestäänselvänä pidetyn yleistyksen. Pelkistämme havaintojemme kohteita koko ajan. Se on tietenkin tarkoituksenmukaista, sen ansiosta voimme sivuuttaa suurimman osan todellisuudesta ja keskittyä tehokkaasti johonkin käsillä olevaan ongelmaan.

Mutta entä jos käy niin, että sivuutamme samalla sen mikä tekisi meistä onnellisia? Entä jos ainoa onnemme on se, että näemme, miten pölyisestä ikkunalaudalle jääneestä lasimaljakosta heijastuu seinälle valoa ja miten kiehtoviin geometrisiin kuvioihin valokimput asettuvat? Entä jos ne lisäksi hyräilevät tai mumisevat tai viskovat ilmaan jasmiinintuoksuista roosaa puuteria? Entä jos ne tuntuvat kuuntelevan meitä ystävällisen suojelevina? Entä jos ne ovat läsnä meidän yksinäisyydessämme hymyilevinä ja sallivina?

Kirjoitin siis runoja näennäisen tylsistä asioista, kuten työhuoneeni valkoiseksi maalatusta betoniseinästä tai lämpöpatterista, vesijohdoista, polkupyörästä ja sen pinnalle varisseesta kellertävästä siitepölystä, vanhasta rikkaimurista, repusta ja näyttelyjulisteesta, pöytäliinan kuvioista, keltaisesta ja oranssista väristä, kahvilan pöydistä, rappukäytävästä. Kirjoitin huonekasveistani, kuten nukkatyräkistä, kultalehdestä ja sitruunapuusta. Yritin avata aistimuksia ja havaintoja kielen avulla kuin kulkisin yhä syvemmälle kiehtovassa tippukiviluolassa tai peilisalissa, kuin kuorisin sipulia tai keräkaalia kerros kerrokselta nähdäkseni mitä sisällä on. Kun olin kirjoittanut esinerunoja useita kuukausia työhuoneellani, joka silloin sijaitsi jugend-talon entisessä mankelihuoneessa Helsingin Kruununhaassa osoitteessa Meritullinkatu 6, huuliltani alkoi päivittäin ja spontaanisti karkailla lause "rakastan" tai "mä sitten rakastan tätä". Voi olla, että jonkun mielestä olin tulossa hulluksi tai hihhuliksi, mutta tämä on totuus: runoja kirjoittamalla voi meditoida.

Kaikkia menetelmän tuotoksia en kuitenkaan kelpuuttanut Merveliin vaan ne joutuivat karsituiksi. Osaa kierrätin niin monen editoinnin mankelissa, että alkuperäinen idea katosi ja ne muuntuivat joksikin muuksi. Kun olin oivaltanut, että esineistä kirjoittaminen johti läsnäolon ja rakkauden kokemukseen, muistin kirjoittaneeni teemaan sopivia runoja Berliinissä tammi- ja helmikuussa 2014 ja julkaisseeni niitä Kirjailija-lehden numerossa 2/2015. Musiikkiteatteri Kapsäkin tilaama vihkiruno tasa-arvoisen avioliittolain voimaanastumisen kunniaksi "Se ympäröi teidät tuoksullaan" kertoi myös rakkaudesta. Näin kokoelma kaikkine puolineen alkoi olla kasassa.

Moni varmaan ihmettelee, mitä keksimäni sana "merveli" tarkoittaa. Avataanpa kirjan sivu 70: "Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli / ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta... // Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli, / pieni suurisilmäinen eläin, / joka kutoo sukkaa palatsin portailla". Sivulla 12 sanotaan näin: "Hetkien pääntiet on neulottu salaisuuksien silmukoista, / joihin mervelit ja kipsunkaiset työntävät kuonojaan / juuri täällä missä kaikki mikä on, on." Suomen kielen morfologiset piirteet huomioiden merveli voisi myös olla jokin esine tai härveli. Tai ranskankielisessä ympäristössä asuva suomenkielinen perhe voisi käyttää sitä kotioloissa ihmettä tarkoittavasta sanasta "merveille".

Lue näyte teoksesta!